Skotti-aksenttia, kilttejä ja ensihoidon opintoja: Terkkuja psykalta, eiku häh......

Ensimmäinen viikko uudessa harjoittelupaikassa takana, fiilikset ekan viikon jälkeen: ei niin innostavat. Pohdin jo maanantai-iltana, ensimmäisen harkkapäivän jälkeen, että millaisen blogitekstin tulisin tästä saamaan aikaiseksi. Sen totesin jo melkein heti kättelyssä, että melko negatiivissävytteinen se tulee olemaan.
Nyt haluaisin jälleen toitottaa, että kirjoittelen tänne niitä omia ajatuksia ja mielipiteitä, joista ei kuulu vetää sitä hernettä tai poroja nokkaan. Vaikka määrällisesti en ehkä omaa kauheasti työkokemusta, niin koen kuitenkin, että vanhuksista ja muistisairauksista tiedän jonniin verran. Tämä teksti käsittelee myös suurimmaksi osaksi vanhusten hoitoa Suomessa ja täällä, joten jos ei inspiroi, skippaa tämä postaus, you have been warned!

Siis, aloitin maanantiana uudessa harjoittelupaikassa, Kingsway Care Centerissä, lyhennän sen sitten jatkossa KCC! Se on ilmeisesti melko uusi hoivakoti ja siellä on neljä osastoa, joista minä harkkaan osastolla 1. Siellä on 15 potilasta, joista kaikki on naisia, sekaosastoja täällä ei siis ole olemassa, paitsi sairaalan vuodeosastoilla. Syyksi siihen kerrottiin, ettei muistisairaita miehiä ja naisia voida sekoittaa sairauden kuvan takia ja mitähän omaiset ajattelee, jos se muistisairas ukki vikittelee toista naista, joka ei olekkaan se oma mummo. Kumpi sitten on se pienempi paha, että jos toinen on sen "väärän" mummon kanssa rauhallinen, kuin se, että vaeltaa käytävillä levottomasti; tämä on se ammatillinen näkökulma.
Ja aloitetaan sitten siitä perusongelmasta: kuvittelin meneväni harjoitteluun, jossa potilailla on MIELENTERVEYS- JA/TAI PÄIHDEONGELMA, mutta ei, näillä potilailla on ALZHEIMER !!!!!!!! Täällä siis Alzheimeriin, tai siis dementiaan, kuten he sen täällä nimeävät, liittyvät käytöshäiriöt ja mahdolliset harhat ovat automaattisesti syy psykiatriselle hoidolle. He itse nimittävät paikkaa psykiatriseksi osastoksi silmät kiiluen, kun taas mun näkövinkkelistä se vaikuttaa täysin tavalliselta hoivakodilta, joissa olen työskennellyt Suomessa. Kaikki hoitajille annettu koulutus siellä viittaa kyllä psykiatriseen osastoon, mm. voimankäyttökoulutus, jokaisen on kannettava mukanaan hälytintä ja KAIKKI ovet pidetään lukossa 24/7 (ulko-oven lukossa pidon ymmärrän kyllä).
Koska osasto mielletään psykiatriseksi, myös vanhusten lääkitys on sen mukainen. Viikon aikana kerkesin tutkailla melkein kaikkien potilaiden lääkelistat läpi ja ehkä yhdellä lääkelistalla mainittiin alzheimer-lääke ja loput oli antipsykootteja, mm. risperdaali, haloperidoli, loratsepaami jne. Luettelin ohjaajalleni muutamia Suomessa käytettyjen muistilääkkeiden vaikuttavia aineiden nimiä, joista rivastigmiini taisi ainoastaan soittaa kelloja. Kuulemma muistilääkkeet eivät sovi, jos kärsii deliriumista. Edelleenkin olen eri mieltä, kenelläkään heistä ei ole deliriumia, vaan muistisairauden aiheuttamaa käytöshäiriötä. Antipsykootteja siellä kuitenkin käytetään ehkä vähän liiankin maltillisesti, koska monet potilaista ovat todella ahdistuneita, itkuisia ja levottomia.

Hoitajamitotus osastolla on kerrassaan loistava; 15 potilasta kohden 6 hoitajaa, ai että mikä ihannetilanne se olisi Suomessa! Valitettavasti se ei kuitenkaan näy potilaiden kanssa vietetyssä ajassa ja virikkeellistämisessä. Osastolla on todella tärkeää, että kaikki potilaat ovat koko ajan silmän alla, onhan kyseessä psykiatrinen osasto ;) pääsääntöisesti potilaiden aamutoimien jälkeen heidät passitetaan huoneestaan pihalle ja sinne he pääsevät takaisin seuraavan kerran yhdeksän aikaan illalla, ovi pysyy tosiaan lukossa. Päivänsä he viettävät tv-salissa istuen, katsellen telkkaria, torkkuen tai väitellen hoitajan/toisen potilaan kanssa. Mielestäni se on hyvin pitkä aika iäkkäälle ihmiselle istua yli 12h tuolissa tekemättä juuri mitään. Sinänsä ei tarvitse ihmetellä, jos on jalat todella turvoksissa mokoman istumarupeaman jälkeen ja miksi heitä pissattaa lähes taukoamatta, kun he menevät pitkälleen ja nesteet lähtee jaloista liikkeelle... Hoitajamitotusta tarkastellessa voisi kuvitella, että potilaiden kanssa tehtäisi paljon asioita ja heille olisi kaikennäköistä virikettä pitkin päivää, tosiaan näin VOISI kuvitella. Osastolla on myös oma virikevastaava, joka lähinnä näyttää erilaisia elokuvia ja dokumentteja potilaille. Heidän päivä on todella pitkä, kun he istuvat vain paikoillaan ja katselevat telkkaria, tosin toiset potilaat virikkeellistävät todella aktiivisesti itseään kävelemällä lähes taukoamatta pitkin käytäviä kotia etsien. Mielestäni on kuitenkin ihanaa katsoa, kun potilaat saavat olla omissa vaatteissaan siellä ja vaatteet ovat lähes poikkeuksetta aika puhtaat ja siistit. Osaston takapiha on iso ja aidattu, sitä ei kuitenkaan juuri hyödynnetä, mikä on valitettavaa.

Täällä muistisairautta kartoitetaan laajasti; lähipiirin haastattelu, pään kuvaus tietokonetomografialla, MMSE-muistitesti, elikkä samoja asioita kuin meilläkin. KCC toimii "väliaikaisena" kotina muistisairaille, jotka joutuvat odottamaan hoivapaikkaa tai heidän "psyykkistä tilaansa" kartoitetaan. Tällä hetkellä siellä on yksi potilas, jolle KCC on loppuelämän koti. Tämä rouva on melko iäkäs ja hyvin ahdistunut sekä levoton. Hän kävelee tai juoksee käytäviä päämäärättömästi edestakaisin ja hakkaa ikkuinoita tai ovia. Kohdatessaan hoitajan hän saattaa halata ja pussata tai sitten yrittää purra ja nipistää. Minusta hän on hyvin hellyyttävä mummukka, mutta toimintansa takia häntä kiskotaan usein ranteista ja hänelle huudetaan, mikä tietysti vain lisää hänen ahdistustaan. Yhtenä harkkapäivänä istuin sohvalla ja hän tuli istumaan minun viereeni. Hoitajat alkoivat heti varoitella minua, etten joudu nipistelyn tai puremisen uhriksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan hän otti minua kädestä kiinni ja katsoi minua silmiin todeten: You're so beautiful, I love you. Sen sanottuaan hän painoi pään minun olkapäälleni ja nukahti siihen hetkeksi pitäen minua kädestä tiukasti.
Todennäköisesti se oli hetki, jolloin hän koki olevansa turvassa eikä kukaan huuda hänelle tai käsittele kovakouraisesti. Kaikki hoitajat tulivat ihmettelemään tapahtunutta. Muutenkin hoitajien käytös potilaita kohtaan ihmetyttää välillä suurestikin, esimerkiksi juuri se, kuinka he puhuvat potilaille ja jänkkäävät asioissa vastaan. Välillä sivukorvalla kuunnellen olisi ehkä helpompi vain myöntää jokin asia ja odottaa pieni hetki, koska silloin muistisairas on todennäköisesti jo unohtanut koko jutun. Vastaanlaittamisella ei saa aikaiseksi muuta, kuin pahan mielen ja pahimmillaan aggressiivista käytöstä.

Kuten nyt huomasitte, osastolla on paljon asioita, joita minun on hankala sisäistää ja siksi minun on vaikea nähdä harjoittelussa positiivisia puolia. Positiivista on kuitenkin se, että voin näiden kolmen jäljellä olevan viikon aikana antaa omaa aikaani mummukoille oman kielellisen ymmärtävyyden rajoissa ja jos ei muuta, niin pitää hetki kädestä. KCC:stä en tule enää toista tekstiä kirjoittamaan, koska se ei palvele minua eikä se anna lukijoille mitään, toki saatan viitata paikkaan jossakin toisessa tekstissä. Toivottavasti pääsitte tekstistä jyvälle, koska kirjoittamani teksti vain vyöryi solkena ulos päästäni eikä sormeni todellakaan ole niin nopeat kirjoittamaan :D

Viikonlopun reissukohteena oli Aberdeen, Skotlannin toiseksi vai kolmanneksi suurin kaupunki. Merenrantakaupunki tämäkin, joten maisemia kelpasi katsella. Aberdeen on myös yksi Skotlannin suurimpia satamakaupunkeja, joissakin merikuvissa saattaa horisontissa näkyä isoja rahtilaivoja. Satamatoiminnan lisäksi Aberdeenin lähistöllä on muutamia öljynporauslauttoja. Ympäriinsä kävelyn ja ihmettelemisen lisäksi keskustasta löytyi valitettavasti kaksi kivaa ostoskeskusta, joissa oli vielä kivempia alennusmyyntejä :D naisellahan ei voi ikinä olla liikaa kenkiä, treenivaatteita tai laukkuja ;) Lisäksi ohikulkumatkalla törmäsimme paikalliseen meriaiheiseen museoon, jossa onnistuimme viettämään tunnin verran aikaa. Skotlannissa useimpiin museoihin pääsee ilmaiseksi, joten niissä voi käydä tämmöinen tavan tallaajakin ihmettelemässä.

Kelit ovat kohdelleet meitä todella hyvin, kuten kuvista voitte päätellä. Ainakin tähän saakka on ollut täysin turha stressata mistään väitetystä sadekaudesta täällä. Ilmat ovat kyllä viilenneet jonkin verran, mutta melkein joka päivä paistaa aurinko jossakin vaiheessa ja jos sataa vettä, niin harvoin sataa koko päivää. Viikolla useimmiten harjoittelu vie suurimman osan päivästä ja loppuaika meneekin syödessä ja treenatessa, muistan myös nukkua ;) Treenaaminen on myös maistunut vielä toistaiseksi enemmän kuin viski ja pieniä tuloksia on tullut jo itsekin huomattua. Naposteltavaa tulee harvemmin kaupasta ostettua ja silloinkin kun herkkuja tekee mieli, niin tulee pohdittua kahdesti, että vetäseekö ne lenkkarit jalkaan ja lähtee talsimaan reilun kilsan mässyjä varten, hyvä niin! Jonkinasteinen salijäsenyys meiltä löytyy myös, mutta kyseisellä salilla vapaista painoista joutuu maksamaan ekstraa. Olemme tyytyneet laitteisiin, kahvakuugeleihin ja käsipainoihin, parempi nekin kun ei mitään. Ehkä jopa innolla odotan, että pääsee Suomen kotisalille pusaamaan.

Neljä viikkoa ja muutama päivä päälle reissua jäljellä, olen takaisin Suomessa ennenkuin ehditte kissaa sanoa, kuulumisiin taas!!